Reissu on tullut päätökseensä
Palasin Suomeen 10 päivää sitten. Viimeinen viikko Nepalissa kului todella nopeasti. Vietin aikaa ystävien kanssa ja nautin viimeisistä hetkistä Nepalissa.
Olin viimeiset harjoittelupäivät naistentautien osastolla kahdekan paikallisen sairaanhoitajaopiskelijan kanssa. Tällä osastolla opiskelijoiden toiminta oli hyvin järjestelmällistä. Opiskelijoita oli ryhmässä yhteensä 15 ja he työskentelivät kolmessa vuorossa: kahdeksan aamuvuorossa, kolme iltavuorossa ja neljä yövuorossa. Opiskelijat tekivät samaa vuoroa viikon verran, jonka jälkeen se vaihtui. Neljä opiskelijaa oli opiskelijavastaavia, jotka jakoivat henkilökunnan ja opiskelijoiden työt aamuisin. Opiskelijavastaavat vaihtuivat myös viikottain.
Potilaskierroilla yksi opiskelijoista kantoi käsidesiä, jota opiskelijat käyttivät aina potilaskontaktin jälkeen. Potilaspaikkoja osastolla oli 46.
Asetin harjoittelujaksoni tavoitteiksi tutustua: nepalilaiseen terveydenhoitojärjestelmään, sairaanhoitajan tehtäviin nepalissa, eroihin suomalaisessa ja nepalilaisessa sairaalassa sekä ainakin synnytyssalin, lapsivuodeosaston, ensiavun ja leikkaussalin toimintaan. Lisäksi halusin oppia kohtaamaan eri kulttuuritaustoista tulevia potilaita ja pärjätä englannin kielellä sairaalamaailmassa. Saavutin tavoitteeni muuten, paitsi pääsin tutustumaan leikkaussalin sijasta kirurgisen vuodeosaston, kouluterveydenhuollon, terveyskeskuksen ja teho-osaston toimintaan. Eniten opin synnytysosastolla ja -salissa sekä lapsivuodeosastolla, koska ne olivat minulle paikkoina täysin uusia. Suomessa nämä harjoittelupaikat menevät myös ensisijaisesti kätilö- ja terveydenhoitajaopiskelijoille, joten siitä syystä oli erityisen hienoa päästä tutustumaan niihin.
Harjoitteluajalta on jäänyt mieleen se miten resurssien puutteessa henkilökunta ja opiskelijat onnistuivat kuitenkin toteuttamaan hyvää hoitoa. Suomessa on tottunut siihen, että sairaaloissa on perustarvikkeita aina riittävästi. Esimerkiksi aamulla lakanoita vaihtaessa ei tarvitse pohtia kenen lakanat tai vaatteet ovat kaikkein likaisimmat ja eniten vaihdon tarpeessa.
Suurimpana erona nepalilaisessa ja suomalaisessa sairaalassa nostaisin omaisten roolin. Nepal on yhteisökeskeinen kulttuuri ja Suomi yksilökeskeinen kulttuuri mikä näkyi vahvasti sairaalassa. Omaiset huolehtivat pääsääntöisesti potilaiden päivittäisistä toiminnoista, kuten peseytymisestä, pukeutumisesta, ruokailusta, WC-käynneistä ja liikkumisesta. Poikkeuksena olivat hyvin harvat potilaat, kuten tajuttomana ensiapuun saapunut potilas kenen henkilöllisyyttä ei saatu heti selvitettyä sekä teho-osastolla huonokuntoiset potilaat. Perushoitoa lukuunottamatta sairaanhoitajan tehtävät olivat samanlaisia kuin Suomessa.
Sairaanhoitajaksi opiskelu on Nepalissa erilaista kuin Suomessa. Nepalissa sairaanhoitajat käyvät ensimmäisen vuoden aikana pääosin teoriaopintoja koululla, jonka jälkeen he viettävät lopun opintoaikansa (kolme vuotta) pääosin sairaalalla. Heillä on yksi päivä koulua, viisi päivää harjoittelua sairaalalla ja yksi vapaapäivä viikossa. Harjoittelun aikana he pitävät usein myös esityksiä sairaalalla erilaisista sairauksista. Loma-ajat vaihtelevat kouluittain ja kuulemani mukaan Lalitpur Nursing Campuksen opiskelijoilla on muihin kouluihin verrattuna vähemmän lomaa. Heillä on kuukauden yhtäjaksoinen loma loka-marraskuussa tärkeimpien festivaalien keskittymässä ja lisäksi yksittäisiä vapaapäiviä muiden festivaalien aikaan. Joissakin kouluissa on opiskelijoiden kertoman mukaan useampi kuukausi lomaa vuosittain.
Opiskelijoiden rooli sairaalassa on erilainen siten, että samalle osastolle menee harjoitteluun samanaikaisesti osastosta riippuen koko luokka tai ryhmä opiskelijoita samalta luokalta. Opiskelijoita ohjaa osastolla yksi tai usempi opettaja, eikä henkilökunnalla ole samanlaista vastuuta opiskelijaohjauksesta, kuten Suomessa, vaikka he toki auttavat ja ohjaavat tarvittaessa. Opiskelijat työskentelivät osastoilla hyvin itsenäisesti omana työryhmänään ja kävivät välillä konsultoimassa opettajaa tai muuta henkilökuntaa. Joillakin osastoilla opettaja kulki enemmän opiskelijoiden mukana ja joillakin osastoilla opettaja auttoi tarvittaessa. Lähinnä tätä opiskelumetodia on Suomessa toteutettava moduuliharjoittelu, jossa ryhmä opiskelijoita hoitaa tiettyjä potilaita tiiminä vuoron aikana kyseisistä potilaista vastuussa olevan hoitajan ohjauksessa. Moduuliharjoittelun positiivisena vaikutuksena toivotaan olevan helpompi siirtyminen opiskelusta työelämään. Nepalin harjoittelumallissa siirtyminen on varmasti vielä helpompaa, koska opiskelijat ovat valmistuessaan "työskennelleet" sairaalalla jo kolme vuotta.
Eri kulttuuritaustoista tulevien potilaiden kohtaaminen onnistui usein vain pinnallisesti, koska monet potilaista eivät osanneet puhua englantia. Yllättävän hyvin potilaita onnistui kuitenkin tukemaan ilman yhteistä kieltä esimerkiksi synnytyksessä kiireettömällä läsnäololla ja kosketuksella. Käytin myös muutamia nepaliksi oppimiani sanoja aina kun mahdollista, josta sain hyvää palautetta osaston henkilökunnalta. Englannin kielellä tulin mainiosti toimeen henkilökunnan, opiskelijoiden ja opettajien kanssa.
Paluumatka sujui hyvin, vaikka ei täysin suunnitellusti. Sain majoittajiltani kyydin lentokentälle maanantai aamuna puoli yhdeksältä. Lähdimme lentökentälle hyvissä ajoin ja olin kentällä 2,5 tuntia ennen koneen lähtöä. Odotus sujui ongelmitta ja pääsimme koneeseen istumaan. Odotimme koneessa tunnin ennen kuin kuulin kapteenin kertovan ensimmäisen kerran, että lento on myöhässä teknisen ongelman vuoksi. Lento oli lopulta kolme tuntia myöhässä, jonka vuoksi myöhästyin Dohasta lähtevältä jatkolennoltani. Sain paikan yhdeksän tunnin päästä lähtevälle yölennolle ja lentoyhtiö tarjosi hyvitykseksi hotellimajoituksen kaupungista. Dohassa asuva ystäväni oli onnekseni vapaalla töistä, joten kävin hänen kanssaan syömässä ja tutustumassa kaupunkiin. Oli minun kohdallani siis vain positiivinen mutka matkaan. Jatkolento sujui ongelmitta ja olin kotona Kotkassa klo 10 aikaan tiistai aamuna. Matka majatalolta kotiin kesti siis aikaeron huomioiden hieman päälle 29 tuntia ja sain nukuttua vain lyhyitä hetkiä toisella lennolla. Oli kuitenkin niin jännittävää olla taas kotona kolmen kuukauden jälkeen, joten valvoin helposti iltaan asti.
Käänteistä kulttuurishokkia en kokenut takaisin tultuani vaan olin vain kiitollinen pienistä asioista, kuten hanasta tulevasta puhtaasta juomavedestä ja aina yhtä lämpöisestä suihkusta. Ruokakaupassa oli myös ihana käydä, kun sieltä löytyi kaikki mahdollinen helposti.
Varpaani lähti paranemaan antibioottikuurin syötyäni ja pystyin jo lähes kivuttomasti kävelemäänkin viimeisen parin päivän aikana Nepalissa. Nyt varvas on täysin kivuton.
Painoni tippui matkan aikana seitsemän kiloa, mikä johtui todennäköisesti liikunnan lisääntymisestä ja ruokavalion muutoksesta. Nepal on yksi harvoista maista, joissa ei ole McDonaldsia. Söin reissun aikana lähinnä kasvisruokaa ja samalla linjalla olen jatkanut nyt Suomessakin. Kävin Suomeen palattuani varmuuden vuoksi labrassa varmistamassa, etten ole saanut loisia matkamuistoksi. Myös MRSA näytteet olivat negatiivisia. Thoraxin tuloksia odottelen vielä tuberkuloosin varalta.
Näihin tunnelmiin päätän tämän blogin. Kiitos lukijoille. Yksi seikkailu on tullut päätökseensä – uusia odotellessa.
Olin viimeiset harjoittelupäivät naistentautien osastolla kahdekan paikallisen sairaanhoitajaopiskelijan kanssa. Tällä osastolla opiskelijoiden toiminta oli hyvin järjestelmällistä. Opiskelijoita oli ryhmässä yhteensä 15 ja he työskentelivät kolmessa vuorossa: kahdeksan aamuvuorossa, kolme iltavuorossa ja neljä yövuorossa. Opiskelijat tekivät samaa vuoroa viikon verran, jonka jälkeen se vaihtui. Neljä opiskelijaa oli opiskelijavastaavia, jotka jakoivat henkilökunnan ja opiskelijoiden työt aamuisin. Opiskelijavastaavat vaihtuivat myös viikottain.
Potilaskierroilla yksi opiskelijoista kantoi käsidesiä, jota opiskelijat käyttivät aina potilaskontaktin jälkeen. Potilaspaikkoja osastolla oli 46.
Asetin harjoittelujaksoni tavoitteiksi tutustua: nepalilaiseen terveydenhoitojärjestelmään, sairaanhoitajan tehtäviin nepalissa, eroihin suomalaisessa ja nepalilaisessa sairaalassa sekä ainakin synnytyssalin, lapsivuodeosaston, ensiavun ja leikkaussalin toimintaan. Lisäksi halusin oppia kohtaamaan eri kulttuuritaustoista tulevia potilaita ja pärjätä englannin kielellä sairaalamaailmassa. Saavutin tavoitteeni muuten, paitsi pääsin tutustumaan leikkaussalin sijasta kirurgisen vuodeosaston, kouluterveydenhuollon, terveyskeskuksen ja teho-osaston toimintaan. Eniten opin synnytysosastolla ja -salissa sekä lapsivuodeosastolla, koska ne olivat minulle paikkoina täysin uusia. Suomessa nämä harjoittelupaikat menevät myös ensisijaisesti kätilö- ja terveydenhoitajaopiskelijoille, joten siitä syystä oli erityisen hienoa päästä tutustumaan niihin.
Harjoitteluajalta on jäänyt mieleen se miten resurssien puutteessa henkilökunta ja opiskelijat onnistuivat kuitenkin toteuttamaan hyvää hoitoa. Suomessa on tottunut siihen, että sairaaloissa on perustarvikkeita aina riittävästi. Esimerkiksi aamulla lakanoita vaihtaessa ei tarvitse pohtia kenen lakanat tai vaatteet ovat kaikkein likaisimmat ja eniten vaihdon tarpeessa.
Suurimpana erona nepalilaisessa ja suomalaisessa sairaalassa nostaisin omaisten roolin. Nepal on yhteisökeskeinen kulttuuri ja Suomi yksilökeskeinen kulttuuri mikä näkyi vahvasti sairaalassa. Omaiset huolehtivat pääsääntöisesti potilaiden päivittäisistä toiminnoista, kuten peseytymisestä, pukeutumisesta, ruokailusta, WC-käynneistä ja liikkumisesta. Poikkeuksena olivat hyvin harvat potilaat, kuten tajuttomana ensiapuun saapunut potilas kenen henkilöllisyyttä ei saatu heti selvitettyä sekä teho-osastolla huonokuntoiset potilaat. Perushoitoa lukuunottamatta sairaanhoitajan tehtävät olivat samanlaisia kuin Suomessa.
Sairaanhoitajaksi opiskelu on Nepalissa erilaista kuin Suomessa. Nepalissa sairaanhoitajat käyvät ensimmäisen vuoden aikana pääosin teoriaopintoja koululla, jonka jälkeen he viettävät lopun opintoaikansa (kolme vuotta) pääosin sairaalalla. Heillä on yksi päivä koulua, viisi päivää harjoittelua sairaalalla ja yksi vapaapäivä viikossa. Harjoittelun aikana he pitävät usein myös esityksiä sairaalalla erilaisista sairauksista. Loma-ajat vaihtelevat kouluittain ja kuulemani mukaan Lalitpur Nursing Campuksen opiskelijoilla on muihin kouluihin verrattuna vähemmän lomaa. Heillä on kuukauden yhtäjaksoinen loma loka-marraskuussa tärkeimpien festivaalien keskittymässä ja lisäksi yksittäisiä vapaapäiviä muiden festivaalien aikaan. Joissakin kouluissa on opiskelijoiden kertoman mukaan useampi kuukausi lomaa vuosittain.
Opiskelijoiden rooli sairaalassa on erilainen siten, että samalle osastolle menee harjoitteluun samanaikaisesti osastosta riippuen koko luokka tai ryhmä opiskelijoita samalta luokalta. Opiskelijoita ohjaa osastolla yksi tai usempi opettaja, eikä henkilökunnalla ole samanlaista vastuuta opiskelijaohjauksesta, kuten Suomessa, vaikka he toki auttavat ja ohjaavat tarvittaessa. Opiskelijat työskentelivät osastoilla hyvin itsenäisesti omana työryhmänään ja kävivät välillä konsultoimassa opettajaa tai muuta henkilökuntaa. Joillakin osastoilla opettaja kulki enemmän opiskelijoiden mukana ja joillakin osastoilla opettaja auttoi tarvittaessa. Lähinnä tätä opiskelumetodia on Suomessa toteutettava moduuliharjoittelu, jossa ryhmä opiskelijoita hoitaa tiettyjä potilaita tiiminä vuoron aikana kyseisistä potilaista vastuussa olevan hoitajan ohjauksessa. Moduuliharjoittelun positiivisena vaikutuksena toivotaan olevan helpompi siirtyminen opiskelusta työelämään. Nepalin harjoittelumallissa siirtyminen on varmasti vielä helpompaa, koska opiskelijat ovat valmistuessaan "työskennelleet" sairaalalla jo kolme vuotta.
Eri kulttuuritaustoista tulevien potilaiden kohtaaminen onnistui usein vain pinnallisesti, koska monet potilaista eivät osanneet puhua englantia. Yllättävän hyvin potilaita onnistui kuitenkin tukemaan ilman yhteistä kieltä esimerkiksi synnytyksessä kiireettömällä läsnäololla ja kosketuksella. Käytin myös muutamia nepaliksi oppimiani sanoja aina kun mahdollista, josta sain hyvää palautetta osaston henkilökunnalta. Englannin kielellä tulin mainiosti toimeen henkilökunnan, opiskelijoiden ja opettajien kanssa.
 |
| Vietimme jäähyväisiltaani perjantaina Kathmandun Thamelissa ja yövyimme hotellissa. |
 |
| Ravintola OR2K:ssa |
 |
| Aamupalalla lempikahvilassani Kairossa |
 |
| Viimeinen illallinen Evokessa, jossa vietimme usein aikaa reissuni aikana |
 |
| Koululla viimeisenä päivänä tapaamassa opettajia ja hoitamassa harjoittelun paperihommat kuntoon |
 |
| Lahjoja |
Paluumatka sujui hyvin, vaikka ei täysin suunnitellusti. Sain majoittajiltani kyydin lentokentälle maanantai aamuna puoli yhdeksältä. Lähdimme lentökentälle hyvissä ajoin ja olin kentällä 2,5 tuntia ennen koneen lähtöä. Odotus sujui ongelmitta ja pääsimme koneeseen istumaan. Odotimme koneessa tunnin ennen kuin kuulin kapteenin kertovan ensimmäisen kerran, että lento on myöhässä teknisen ongelman vuoksi. Lento oli lopulta kolme tuntia myöhässä, jonka vuoksi myöhästyin Dohasta lähtevältä jatkolennoltani. Sain paikan yhdeksän tunnin päästä lähtevälle yölennolle ja lentoyhtiö tarjosi hyvitykseksi hotellimajoituksen kaupungista. Dohassa asuva ystäväni oli onnekseni vapaalla töistä, joten kävin hänen kanssaan syömässä ja tutustumassa kaupunkiin. Oli minun kohdallani siis vain positiivinen mutka matkaan. Jatkolento sujui ongelmitta ja olin kotona Kotkassa klo 10 aikaan tiistai aamuna. Matka majatalolta kotiin kesti siis aikaeron huomioiden hieman päälle 29 tuntia ja sain nukuttua vain lyhyitä hetkiä toisella lennolla. Oli kuitenkin niin jännittävää olla taas kotona kolmen kuukauden jälkeen, joten valvoin helposti iltaan asti.
Käänteistä kulttuurishokkia en kokenut takaisin tultuani vaan olin vain kiitollinen pienistä asioista, kuten hanasta tulevasta puhtaasta juomavedestä ja aina yhtä lämpöisestä suihkusta. Ruokakaupassa oli myös ihana käydä, kun sieltä löytyi kaikki mahdollinen helposti.
Varpaani lähti paranemaan antibioottikuurin syötyäni ja pystyin jo lähes kivuttomasti kävelemäänkin viimeisen parin päivän aikana Nepalissa. Nyt varvas on täysin kivuton.
Painoni tippui matkan aikana seitsemän kiloa, mikä johtui todennäköisesti liikunnan lisääntymisestä ja ruokavalion muutoksesta. Nepal on yksi harvoista maista, joissa ei ole McDonaldsia. Söin reissun aikana lähinnä kasvisruokaa ja samalla linjalla olen jatkanut nyt Suomessakin. Kävin Suomeen palattuani varmuuden vuoksi labrassa varmistamassa, etten ole saanut loisia matkamuistoksi. Myös MRSA näytteet olivat negatiivisia. Thoraxin tuloksia odottelen vielä tuberkuloosin varalta.
Näihin tunnelmiin päätän tämän blogin. Kiitos lukijoille. Yksi seikkailu on tullut päätökseensä – uusia odotellessa.
Kommentit
Lähetä kommentti