Viikko takana

Matka sujui hyvin. Lento lähti Helsinki-Vantaalta kuudelta illalla ja laskeutui Dohaan puolen yön aikaan. Jatkolento lähti Dohasta kolmen aikaan ja laskeutui Kahtmanduun 10 jälkeen aamulla. Sain nukuttua koneessa vain puolisen tuntia, joten päivälento olisi ollut parempi vaihtoehto. Lensin Qatar Airways'lla, joka on saamiensa kehujen arvoinen lentoyhtiö. Olin tilannut etukäteen laktoosittoman, eli siis käytännössä maidottoman aterian ja ruoat olivat herkullisia.

Himalaja

Kathmandu

Tribhuvanin kansainvälinen lentoasema 

Olin täyttänyt viisumihakemuksen verkossa etukäteen ja tulostanut paperit mukaan, joten sain viisumin ongelmitta noin viidessä minuutissa. Olin lukenut muiden Nepalissa vaihdossa olleiden blogeista, että opiskeluviisumin saaminen on huomattavasti turistiviisumin saamista hankalampaa. Turistiviisumin hinta 90 päivälle oli $125. Viisumin saamisen jälkeen ostin lentokentän aulassa sijaitsevan Ncell nimisen mobiiliverkko-operaattorin tiskiltä itselleni Prepaid-liittymän 30 päiväksi. Liittymä sisälsi 16 GB dataa ja maksoi 10 euroa. Soitin majapaikkani omistajalle, joka pyysi minua antamaan puhelimen Prepaid Taxi pisteen työntekijälle, jolle hän antoi reittiohjeet lentokentältä majapaikkaani. He ovat toimineet näin asiakkaidensa kanssa, koska suunnistaminen Nepalissa on hankalaa heille itsellekin. Teillä ei ole aina nimia eikä taloilla välttämättä numeroita. Taksimatka maksoi 800 nepalin rupiaa (noin 6,31 euroa).

Oma WC, on ylellisyys, josta moni
nepalilainen voi vain haaveilla.

 Majapaikkani on siisti ja viihtyisä ja sijaitsee Nepalin pääkaupungin   Kathmandun viereisessä kaupungissa Patanissa, kuten   harjoittelupaikkani. Huoneeni hintaan kuuluu aamupala, mutta   pystyn vain vapaapäivinä hyödyntämään sen, koska harjoitteluni   sairaalalla  alkaa seitsemältä ja aamupalatarjoilu vasta puoli   yhdeksältä. Didi (nepaliksi vanhempi nainen) jättää minulle   kuitenkin aamupalatarvikkeet keittiöön muille päiville, joten voin   valmistaa aamupalaa itselleni, kuten muitakin ruokia, kun vain ostan   tarvikkeet.

Suhteellisen mukava sänky

Paljon kaappitilaa

Patan Durbar Squar

Ensimmäisenä päivänä siivosin huoneeni omaan makuuni sopivaksi, järjestelin tavarani paikoilleen ja kävin lyhyesti tutustumassa lähiympäristöön.

Sähköjohtoja

Buss boy huutelemassa asiakkaita
kyytiin

Toisena päivänä lähdin Kathmanduun. Kävelin kotini kadun päässä olevan ison tien varteen ja kysyin lapsensa kanssa olevalta naiselta, että miten pääsen Kathmandu Durbar Squarelle. Se on Nepalin entisen kuninkaallisen perheen palatsin aukio ja yksi Kathmandun laakson suosituimmista nähtävyyksistä. Nainen kertoi microbussin olevan paras vaihtoehto, koska taksit ovat kalliita. Kyyti sijainnistani Kumaripatista lähelle määränpäätäni maksaisi naisen mukaan 15-18 rupiaa, mutta hän neuvoi minua maksamaan vain 15. Nainen pysäytti minulle bussin ja kertoi buss boylle matkani määränpään. Buss boy hoitaa rahastuksen, kun kerkeää, koska hänen tehtävänsä on pää ulkona ikkunasta huutaa kadulla käveleviä ihmisiä ihmisiä kyytiin. Hän kommunikoi kuljettajan kanssa taputtamalla auton kylkeä, kun löytyy matkustaja, joka haluaa kyytiin. Microbuss pysähtyy missä vain matkan varrella on mahdollista. Hyppäsin kyytiin ja sain istumapaikan. Maksoin 20 rupian (noin 0,16 euroa) setelillä enkä saanut vaihtorahaa, mutta koska viisi rupiaa on euroissa vain neljä senttiä, en kokenut tarvetta nostaa asiasta meteliä. Buss boy jutteli minulle matkan varrella, kertoi kun oli aika hypätä kyydistä ja opasti miten pääsisin määränpäähäni.

Arviolta 70-vuotias opas

Saavuin Kathmandu Durbar Squarelle, maksoin 1 000 rupian (noin 7,88 euroa) sisäänpääsymaksun  ja sain neuvon käydä lähellä olevassa toimistossa, jotta saisin pidennyksen lipulle. Toimistossa sovimme, että tuon passin ja passikuvan parin päivän päästä, jonka jälkeen saan lipun, joka on voimassa koko matkani ajan. Sain toimistosta neuvon mennä katsomaan viereisessä rakennuksessa asuvaa 4-vuotiasta Kumaria, elävää jumalatarta. Kumaria odotellessani vanhempi opas tuli juttelemaan minulle ja tarjoutui oppaaksi. Kysyin hintaa ja hän sanoi näyttävänsä kaikki nähtävyydet minulle tunnissa ja hyvin tyytyväiset asiakkaat ovat "onnentoivotukseksi" antaneet hänelle 10 dollaria. En kehdannut kieltäytyä ja kerroin katsovani muutaman nähtävyyden ja lähteväni sen jälkeen syömään. Muutaman kerran jouduin oppaalle totisemmin kertoa pyörtyväni kohta kuumudesta ja nälästä johtuen, jos en pääse syömään, ennen kuin hän antoi periksi noin puolen tunnin kiertelyn jälkeen. Hän kysyi haluanko turistiravintolaan vai paikallisten suosimaan ja valitsin jälkimmäisen. Hän saattoi minut läheiseen paikkaan, kuten varmasti muutkin asiakkaansa. Maksoi oppaan palvelusta 500 rupiaa (noin 3,94 euroa), kun tarjoamani 300 rupiaa (noin 2,37 euroa) ei ollut miehen mieleen ja en nälältäni jaksanut alkaa kiistelemään. Söin Nepalin kansallisruokaa Dal Bhatia, joka oli ainakin minun kokemattoman maistajan mielestä erinomaista ja maksoi 120 rupiaa (noin 0,95 euroa).

Nepalin kansallisruoka Dal bhat

Syömisen jälkeen kävelin isolle tielle, josta microbussit kulkevat Kumaripatin suuntaan. Kysyttyäni ehkä viidestä bussista menevätkö ne haluamaani suuntaan, luovutin ja lähdin kävellen kohti Kumaripatia. Kävin matkan varrella Civill Mall nimisessä kauppakeskuksessa kiertelemässä ja pysähdyin matkan varrella juomaan makeaa nepalilaista teetä, josta sain energiaa jatkaa matkaani. Törmäsin myös apinaan, joka on edelleen ainut näkemäni. Käveltyäni puolet matkasta, rakot kantapäissäni alkoivat kipeytyä ja aurinko poltti suojaamatonta ihoani, joten päätin kokeilla taas onneani microbussin suhteen. Hyppäsin bussiin puolen minuutin odotuksen jälkeen. Illalla kävin kiertelemässä kotini läheisyydessä ja löysin itselleni helteeseen sopivat housut ja mekon.

Paahtoleipää hillolla ja voilla, sipulimunakas
ja paistettuja perunoita

Kolmantena päivänä heräsin ajoissa aamupalalle, joka oli oikein hyvää. Aamupalan jälkeen lähdin kävelemään Sanepassa sijaitsevalle koululleni, koska microbussit eivät kulkeneet Kumaripatista siihen suuntaan. Matka oli vain 2,5 kilometriä, mutta paahtavassa auringonpaisteessa se tuntui paljon pidemmälle. Yritin löytää hattua matkan varrella olevasta Labim Mall nimisestä kauppakeskuksesta  siinä kuitenkaan onnistumatta. Nepalissa käytetään sateenvarjoa suojaamaan auringolta, joka onkin käytännöllisempää siinä suhteessa, että varsinkin mosuunin aikana sade saattaa "yllättää" monta kertaa päivän aikana. Koululla tapasin opettajia (ma'am) ja sovimme harjoitteluaikataulun. Roshmami ma'am jäi vielä ystävällisesti odottamaan kanssani tien varteen, jotta olisin päässyt tempolla (Nepalin versio tuk tuk:sta) kotiin. Yksi tempo ajoi ohitsemme 10 minuutin aikana ja se oli täynnä. Kerroin käveleväni kotiin ja hyppääväni tempon kyytiin matkan varrella, jos sellainen sattuu menemään ohi - ei mennyt. Illalla istuin iltaa naapurihuoneessani majailevan ranskalaispariskunnan kanssa syöden ja pelaten korttia.

Roshami ma'am:n kyydissä

Neljäntenä päivänä eli maanantaina oli ensimmäinen harjoittelupäiväni Patan Hospitalissa. Tapasin sovitusti opettajani Roshami ma'am:n sairaalan respassa, jonka jälkeen kävimme vaihtamassa vaatteet. Sain ensimmäisiksi päiviksi lainaan opettajani valkoisen hoitopaidan. Vaatteiden vaihdon jälkeen odottelin lapsivuodeosastolla, kun opettaja sai aamun työnsä tehtyä, jonka jälkeen kävin esittäytymässä sairaalan johdolle. Sen jälkeen opettaja vei minut ensiapuun, jossa olin ensimmäisen viikon. Ensimmäisen harjoittelupäivän päätteeksi opettaja vei minut ompelimoon, jossa minulle valmistettiin mittatilaustyönä valkoinen hoitopaita. Paita valmistui kolmessa päivässä ja maksoi 850 rupiaa (noin 6,71 euroa).

Keskiviikkona menin koululle, koska olin pyytänyt opettajalta lupaa pitää opiskelijoille esityksen Suomesta. Menin koululle klo 10 ja odottelin kirjastossa ennen esityksen pitämistä. Taas sain huomata, miten ystävällisiä nepalilaiset ovat. Istuin ison pöydän ääreen suomalaisen turvavälin päähän muista opiskelijoista, mutta he pyysivät minut heti viereensä istumaan. Päädyin pitämään esitykseni harjoituksena heille. Pidin oikean esitykseni luokalle, jolla on koulun ensimmäinen miesopiskelija. Esitys sujui hyvin alun teknisten ongelmien jälkeen. Suurin ihmetyksen aihe oli se, että nainen saa Suomessa ensimmäisen lapsen keskimäärin 29-vuotiaana ja menee naimisiin ensimmäisen kerran keskimäärin 31-vuotiaana - eli saa lapsia ennen avioliittoa. Opiskelijat ja opettajat halusivat ottaa kanssani kuvia koululla.

Ensimmäisen vuoden sairaanhoitajaopiskelijoita

Viikko ensiavussa oli mielenkiintoinen. Alkuun kaikki tuntui melko sekavalta, koska yhdessä salissa oli niin paljon henkilökuntaa. Toisen vuoden sairaanhoidon opiskelijoita oli osastolla yhdeksän, jonka lisäksi oli töissä olevat sairaanhoitajat, lääkärit, kaksi opettajaa ja health assistant:it (hoitoapulaiset?). En valitettavasti laskenut työntekijöiden määrää tai tullut sitä kysyneeksi, joten en tiedä tarkkaa määrää vuoron aikana, mutta sanoisin, että vähintään kuusi sairaanhoitajaa, viisi lääkäriä ja kaksi hoitoapulaista. Jossakin kohtaa muistan laskeneeni potilaan ympärillä olleen 20 työntekijää/opiskelijaa toimenpidettä suorittamassa/seuraamassa, joten todellinen työntekijöiden määrä vuorossa lienee suurempi.

Toimenpidealue

Uutta vanhan keskellä - hoitajat leimaavat työajan sormenjäljellä.

Admission ward (vastaanotto-osasto?), joka oli erillinen huone

Olen syönyt lounaan koulun kanttiinissa, jossa on tarjolla runsaasti erilaisia nepalilaisia ruokia hyvään hintaan; esimerkiksi dal bhat maksaa 55 rupiaa, eli noin 43 senttiä

   










 






             






















Viikkoni ensiavussa koostui suurimmaksi osaksi havainnoinnista. Käytännössä pääsin ainakin mittaamaan vitaalielintoimintoja, pitämään vauvaa paikoillaan kanyloinnin aikana, näyttämämään lääkärille valoa puhelimeni taskulampusta suturoinnin aikana, pyyhkimään pölyjä, petaamaan sänkyjä (niihin sänkyihin, joihin lakanoita riitti), lisäämään vettä hapen kostuttimiin ja tarkistamaan tarvikkeiden päivämääriä.

Eroja Suomeen verrattuna huomasin monissa asioissa. Tilat olivat mitä olivat, seinillä kiipeili torakoita, lattiat sekä seinät rakoilivat ja katosta vuosi vettä. Aseptiikka kaatusi usein jo siihen, että käsiä ei desinfioitu ennen toimenpiteen aloittamista. Henkilökunta, potilaat ja vierailijat pesivät kätensä samalla palasaippualla, jonka jälkeen he kuivasivat kätensä samaan aina märkään käsipyyhkeeseen. Kun kerroin käyttäväni mieluummin käsihuuhdetta - minua valaistiin saippuapesun olevan parempi vaihtoehto. Kerroin käsieni kuivuvan liiasta saippuapesusta, jolloin minua ei patisteltu enää käsienpesulle niin usein. 

Kanylointi suoritettiin täysin ilman käsihuuhteen käyttöä. Välineet kerättiin ja lääkkeet valmisteltiin likaisin käsin. Kanyloinnissa käytettiin suojakäsineitä, mutta niiden kontaminoitumista ei pelätty, vaan niitä taidettiin pitää vain hoitajan suojaamiseen. Pistoskohta desinfioitiin, mutta sormi saattoi eksyä sen jälkeen vielä tunnustelemaan suonta, jonka jälkeen pistoskohdan desinfiointia ei enää välttämättä muistettu. Jos jokin väline tippui lattialle, ei sitä vaihdettu uuteen. Staasina toimi suojakäsine, joka sai jäädä paikalleen pitkäksi aikaa kanyloinnin onnistumisen jälkeen. Usein verikokeet valutettiin kanyylista näyteputkiin staasin vielä puristaessa suonta, mutta lääkkeitä annettaessa se muistettiin ottaa pois. Kun kaikki verikokeet oli otettu ja lääkkeet annettu, kanyyli kiinnitettiin lopuksi teipeillä. Kanylointitekniikka muuten vaikutti olevan kaikilla hallussa, enkä nähnyt kenenkään epäonnistuvan viikon aikana. Mittauksiin käytettäviä välineitä ei desinfioitu potilaiden välillä, kuten ei sänkyjäkään, joissa samat lakanat pyörivät potilaiden vaihtuessa kunnes ne olivat selvästi likaisia. 

Kaikilla paitsi parilla tajuttomana kadulta löytyneellä potilaalla oli vieraat jatkuvasti paikalla ja he hoitivat potilaan päivittäiset toiminnot ja hoitomaksut, hakivat lääkkeet, joita ei löytynyt osastolta sekä veivät verikokeet laboratorioon.

Hoitajilla on vain yksi tauko päivän aikana. Sairaanhoidon opiskelijat pääsevät kotiin kun opettaja tai vanhempi hoitaja antaa luvan, jota opiskelijat saattavat odottaa joskus jopa tunnin. Nepalissa on vain yksi vapaapäivä lauantaisin, joka on myös sairaanhoidon opiskelijoiden ainoa vapaapäivä. Opiskelijoilla on koulupäivä sunnuntaisin, tiistaisin tai keskiviikkoisin osastosta riippuen, jolloin heillä on oppitunteja koululla tai itsenäistä opiskelua koulun kirjastossa.

Opin nopeasti kouluttamaan rakkoani ja säännöstelemään veden juontiani tilanteissa, joissa en päässyt kotiini, joten kokeilin kyykkyvessaa vain kaksi kertaa ensimmäisen viikon aikana sairaalassa. Notkeana pysyvät kyykkyvessan käyttäjät. Vesi sinisessä ämpärissä toimii vessapaperina.

Opiskelijat ensiavussa olivat todella mukavia. Opiskelijat opettivat minulle nepalinkielisiä sanoja ja varmistivat, etten jää yksin. Eräs tyttö pyysi minut heti ensimmäisenä päivänä kotiinsa syömään ja lähti avukseni etsimään minulle aurinkohattua onnistuneella lopputuloksella. Kävin  syömässä muutaman opiskelijan kanssa läheisessä ravintolassa ja he vaativat saada maksaa ruokani.

Kuuntelemassa sairaanhoitajaopiskelijan esitystä munuaiskivistä. Opettaja oli topakka täti, joka keskeytti esityksen monta kertaa kuulustelemalla opiskelijaa esimerkiksi sisällön oleellisuudesta. Lopuksi opettaja keskeytti esityksen ja sanoi, että jatketaan toisena päivänä. Esitystä olisi ollut enää 10 minuuttia jäljellä ja opettaja oli siirtänyt esityspäivää jo kaksi kertaa.

Kaikki kirjaaminen toteutetaan paperimuodossa

Potilastiedot kirjoitetaan taululle kaikkien nähtäväksi (sister on sairaanhoitajan yleinen kutsumatapa Nepalissa)

Keskiviikkona, kun olin sopinut meneväni syömään opiskelijan kotiin, jouduin perumaan, koska löysin majataloni filtteröidystä vedestä matoja. Lähdin sairaalaan tutkittavaksi. Minulla on matkavakuutus IF:ltä ja sain vakuutusasiat kuntoon lääkärikäyntiä varten tunnissa HelpMe-sovelluksen kautta. Vakuutuksen hinta kolmelle kuukaudelle oli 245 euroa. Sain heti lääkäriajan matkailijoille tarkoitettuun Ciwec Clinic-sairaalaan, johon olin varmistanut vakuutusyhtiön maksusitoumuksen välittyneen ennen ajan varaamista. Sairaala oli todella siisti ja työntekijät ystävällisiä ja ammattitaitoisia. Testeissä ei näkynyt mitään poikkeavaa, joten selvisin säikähdyksellä. Ilmoitin majataloni pitäjälle heti löydöksestäni ja hän lupasi vaihtaa veden filtteröidystä vedestä käänteisellä osmoosilla puhdistettuun veteen.

Veden pinnassa näkyy mato, joka ui vesipullossani. Löysin samanlaisen madon myös toisesta vesipullostani, jonka olin täyttänyt majataloni vedellä.

Ensimmäisinä päivinä tienylitykset olivat pelottavia ja liityin aina jonkun toisen seuraan tietä ylittäessä. Yllättävän nopeasti kaoottisen oloiseen liikenteeseen on alkanut tottua sekä luottaa siihen, etteivät autot, moottoripyörät, skootterit ja polkupyörät aja päälle keskellä ajorataa seisoessa.

Sairaanhoidon opiskelijoilla valkoiset sari:t (nilkkoihin asti pitkä mekko), sairaanhoidon opettajilla harmaat sari:t ja valmiilla sairaanhoitajilla valkoiset housut ja valkoinen kurta (polvimittainen mekko). Kaikilla lisäksi valkoinen hoitopaita.

Seuraavan viikon vietän lapsivuodeosastolla.